Tunnustan, että ooppera on ollut minulle vaikeasti lähestyttävä taiteen laji. Juonen kulku laulettuna korkeine sopraanoaarioineen on tuntunut vaikealta seurata. Yrityksiä on ollut lähinnä televisiosta katsottuna ilman librettoa, mikä tietenkin tekee tarinan seuraamisen vielä vaikeammaksi.
Toki olen kuunnellut ja ihastunut moniin yksittäisiin aarioihin. Ja Nivalan oopperakesien esitykset olen käynyt katsomassa ja ne ovatkin avanneet ja silottaneet tietäni oopperan maailmaan. Murtamalla ennakkokäsityksiä ja –oletuksia sekä kohtaamalla avoimin mielin tuntematonta voi avartaa mieltään ja kokea myönteisiä yllätyksiä. Niin kävi itselleni, kun kuuntelin ensimmäistä kertaa librettoa seuraten koko oopperan levyltä, joka sattui vielä olemaan tämän oopperan maailman ensilevytys vuodelta 2002.
Kyseessä oli Erkki Melartinin säveltämä Aino, kalevalainen mysteerio. Libreton kirjoitti Kiljusten ’isä’ Jalmari Finne, joka halusi saada aikaiseksi kansallisen sankarioopperan Wagnerin tyyliin. Aihe ammennettiin Kalevalasta. Sankarin roolin sai Väinämöinen (=Väinö), luonnottaren poika, joka tavoittelee Ainoa puolisokseen.
Aino kantaesitettiin 5.12.1909. Sitä pidetään ensimmäisenä suurena suomalaisen oopperana, joka on myös jäänyt pysyvästi ohjelmistoon.
Aino on lyyrinen meditaatio-ooppera eli toimintaa keskeisemmäksi oopperassa nousevat henkilöiden ajatukset ja mielen liikkeet. Oopperassa on 22 johtoaihetta, joista tärkeimmät ovat Aino, Väinö, ikuinen ikävä ja kevätilo. Ihmisellä on ikuinen ikävä, onnen etsintä ja pyrkimys kuulua osana kaikkeuteen.
Tarinahan on tuttu. Väinö kuulee Ainon laulavan kevään kukoistuksessa omasta ikävästään. Hän haaveilee sulhokseen aurinkoa. Väinö kuulee Ainon laulun ja vuorostaan tuntee, että hän löytää Ainossa sen, mitä itse on kaivannut. Väinö vaatii Ainoa puolisokseen, Aino vastustelee. Ainon veli Jouko haastaa Väinön kilpalaulantaan, jonka Väinö voittaa laulamalla Joukon suohon. Pelastautuakseen Jouko lupaa Ainon Väinölle. Ainon äidin Tainan avustamana aletaan valmistaa häitä. Kuudes kohtaus on hääkohtaus, jossa oopperan mystisyys on esillä vahvimmin. Väinö luo kanteleen koivusta (=Aino), Ainon hiuksista hän tekee kielet kanteleeseen. Kesken häiden Aino katoaa ja epilogissa hän syöksyy mereen auringon syliin.
Ihastuin paitsi musiikkiin myös tekstin vahvaan kevään kuvaukseen, joka avaa kaikki aistit kevään ilolle ja samalla kaipauksen tunteelle. ”Ympärillä ilma, vesi, maa ja metsä sykkii, tykkii. Valolaine, tuoksulaine toinen toisensa lomassa. Kaikkialla, tuolla, täällä väre, syke, läike, laulu.”
”Kevät-mahla, elon-mahla, ikivetryvä, ikivoittava valtasi lavean luonnon.”
”Miksi on tulena veri kilvan lyöden luonnon kanssa? Miksi mun eloni mahla rauhaton kevätkuuma? Minäkin norea nainen tahtoisin kukalle tulla”. Eli oopperassa on hormoneja hyrräävä lataus.
Melartinin sävelkieli on myöhäisromanttista, myös impressionistia piirteitä omaavaa. Heleissä valoisissa kohtauksissa musiikki soljuu lyyrisen kauniisti, suohonlaulantakohtauksessa Väinön voima jyllää myös sävelissä.
Onko aurinko, ´ylinen ylkä´ yhtä kuin Väinö? Kohdistuuko Ainon kaipuu Väinöön? Onko kyse nuoren ihmisen ristiriidasta ihanteellisten rakkauskuvitelmien ja fyysisen rakkauden realistisuuden välillä. Näinkin tekstiä on tulkittu.
Tätä kirjoittaessani olen kuunnellut myös Kaija Saariahon Kaukainen rakkaus –oopperan, jonka sävelkieli on unenomaista, viipyilevää ja toisella tavalla kaunista. Tarina on koskettava.
Myönnän, että vapaaehtoisen pakon edessä olen oopperani kuunnellut, mutta ilman tuskaa. ”Uusi kevät, uusi päivä, uusi valo, uusi laulu, uusi voima on minussa!”
Ritva
