Ilta alkoi piano esityksellä, joka oli mukavan tunnelmallinen aloitus illalle ja polkaisi konsertin pontevasti käyntiin. Seuraavana olikin pianon säestämän viulun vuoro viihdyttää yleisöä klassisella musiikillaan ja tämä esitys oli henkilökohtainen suosikkini illan tarjonnasta. Illan edetessä tunnelma vain kasvoi ja vuorossa olikin herkkä gospel-balladi nelihenkisin yhtyeen esittämänä.

Konsertti eteni jouhevasti ja seuraava kokoonpano esitti rumpujen, kitaran, basson ja laulun voimin useamman eri tyyppisen kappaleen. Tulkinnan kohteena oli muun muassa J. Karjalainen. Yhtyeen keskinäisestä kemiasta huomasi, että pojat ovat soittaneet ennenkin yhdessä ja soittajat myös selvästi nauttivat soittamisesta ja esiintymisestä. Pian oli kuitenkin rytmiryhmän aika antaa tilaa seuraaville ja esiintymään tulikin hieman nuoremmista soittajista koostuva kokoonpano. Edellisen kokoonpanon solisti jatkoi  parin kappaleen ajan mikin varressa  ja hoitikin tonttinsa mallikkaasti. Lopuksi vaihdettiin vielä laulajaa ja tällä nuorella ryhmällä konsertti vietiinkin loppuun mallikkaasti. Konsertin päätti Gary Mooren klassikko over the hills and far away. Komea lopetus komealle illalle.

Ilta oli kaiken kaikkiaan hieno ja kirjastot sopivat mielestäni mainiosti tälläisten tapahtumien toimintaympäristöksi. Toivoisinkin kirjastojen tekevän vielä enemmän yhteistyötä eri kulttuuritoimijoiden kanssa ja tarjoavan kirjaston monipuolisia tiloja mahdollisimman monien käyttöön. Kuvia tulee myöhemmin,kunhan saan ne kamerasta koneelle.

Mikko Komulainen       

Luku- tai kirjallisuuspiirejä on varmaan yhtä monenlaisia kuin on piirejäkin. Ylivieskan kaupunginkirjastossa pyörii tällä hetkellä kaksi kirjallisuuspiiriä, joista toinen aloitti 2008 ja toinen 2010 syksyllä. Kirjallisuuspiirit järjestetään Ylivieskan kansalaisopiston kanssa yhteistyössä, niin että piiri on esillä opiston kurssitarjonnassa ja ilmoittautuminen tapahtuu opistolle (ks. tämän vuoden ohjelma).

Lukemiemme teosten listaa voi kuvailla vähintäänkin kirjavaksi, sillä olemme lukeneet kaikkea mahdollista klassikoista nykykirjailijoihin. Tässä jotain poimintoja: Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen, Gustave Flaubert’n Rouva Bovary, Chimamanda Ngozi Adichien Puolikas keltaista aurinkoa ja Marilynne Robinsonin Gilead (joka muuten on yksi Barack Obaman suosikkikirjoista). Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max jakoi kirjallisuuspiiriläisten mielipiteet yllättävällä tavalla, leikkimielisesti pyytämäni arvosana kirjalle vaihteli välillä 6,5–9,5. Maarit Verrosen lähitulevaisuuteen sijoittuva Karsintavaihe oli aiheuttanut alkuun ihmetystä, mutta jäi kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaa, ja olimme samaa mieltä siitä, että kirjailija oli onnistuneesti kärjistänyt yhteiskunnassamme vaikuttavia ilmiöitä. Kirjassa on oltava särmää, jotta se synnyttää keskustelua. Sekään ei haittaa, että kirjasta ei ole pidetty tai se on ärsyttänyt, pikemminkin päinvastoin. Suuria ristiriitoja ei ole kuitenkaan syntynyt siihen tyyliin kuin Joanne Kaufman kertoo hauskassa artikkelissaan ”Fought Over Any Good Books Lately?”.

Kirjallisuuspiiri antaa mahdollisuuden tutustua myös sellaisiin teoksiin, joihin ei muuten tulisi tarttuneeksi. Tällaisia ovat monet klassikot tai vaikeaksi mielletyt kirjat. Yksi erikoisimpia, hauskimpia ja raivostuttavimpia teoksia on Laurence Sternen 1700-luvulla kirjoittama Tristram Shandy: elämä ja mielipiteet, jonka luimme palapelimenetelmällä eli jokaisella osallistujalla oli yksi luku luettavana (ks. kuvia vanhasta painoksesta). Sterne käyttää tekniikoita, jotka sittemmin postmodernistit ovat ottaneet käyttöönsä: typografisilla piirteillä leikittelyä, kirjoitusprosessin ja kerronnan korostamista ja lukijan puhuttelemista. Viimeksi mainittu keino on ollut käytössä vuosisatoja, mutta Sternen kertoja pyytää lukijaa tekemään konkreettisia asioita: hän käskee huolimatonta lukijaa palaamaan takaisin ja lukemaan uudestaan edelliset sivut tai täyttämään hänen tyhjäksi jättämänsä kohdan tekstissä. Nykykirjailijoista muun muassa Lars Sund on käyttänyt tätä keinoa historiallisissa romaaneissaan: kertoja pyytää lukijaa milloin kiipeämään puhelinpylvääseen, milloin seisomaan päällään. Teksti voi siis aktivoida lukijan monella tavalla… Sundin teossarja oli muuten yksi lukupiirin suosikeista: luettavana oli vain Colorado Avenue, mutta suurin osa luki myös jatko-osat Puodinpitäjän pojan ja Erikin kirjan.

Lukupiirin voi perustaa kuka tahansa ja kokoontua voi missä tahansa. Hyviä vinkkejä saa muun muassa Lukupiirikirjasta (2010) ja Ann-Marie Cyrin ja Kellie M. Gillespien teoksesta Something to talk about. Creative booktalking for adults (2006). Lukupiirin lumo: kirjallisuudenopetuksen oppituokioita (2008) antaa vinkkejä yhteisöllisistä mentelmistä, joiden avulla innostaa lapset ja nuoret lukemaan.

Marita Hietasaari

Eilen oli Oulun eteläisen kirjastojen toinen yhteinen Genret kehiin -koulutus Haapaveden Opistolla. Opimme, miten tieteiskirjallisuuden ihmiskäsitys on muuttunut aikojen saatossa. Luennoitsija oli filosofian tohtori Markku Soikkeli. Tieteiskirjailijana hän julkaisee nimellä M.G. Soikkeli

Tieteiskirjallisuuden aiheet perustuvat teknologiaan, miten teknologia voi muuttaa elämäämme tulevai­suudessa. Markku Soikkelin mukaan tieteiskirjallisuus ei ole varsinaisesti tulevaisuus­kirjalli­suutta, koska teokset peilaavat niin hyvin kirjoittajan oman ajan teknistä kehittyneisyyttä ja yhteiskunnan tilaa. Markku Soikkeli havahdutti meitä luennolla tällä väitteellä: Vielä 1950-luvun tieteiskirjailijat olisivat varmasti pitäneet nykyajan ihmistä kyborgina, koska niin proteesinomaisesti ihmisruumiiseen ovat liittyneet korvalappustereot ja iPodit, sylimikrot, kännykät ja piilolinssit.  Kyberpunk perustuu tällaiseen intiimiin huipputeknologiaan. Tieteiskirjailijoita on kiinnostanut aina, miten ihmiskehoa voisi parantaa teknologian avulla: Robotti on keinotekoinen tekninen olio, joka ohjelmoidaan ihmisten tavoille. Kyborgilla on osin orgaaninen, osin keinotekoinen keho. Mutantilla on orgaaninen keho, mutta häneen suhtaudutaan oliona. Androidi on orgaaninen olio, joka on erehdyttävästi ihminen. Avatar on uusi subjekti, etiäinen tai uusi virtuaalihahmo toisessa maailmassa.

1960-luvulle asti tieteiskirjallisuus perustui paljolti insinööritieteille. Sitten huomattiin, ettei teknologia saa perustua vain koville tieteille:  tieteiskirjallisuuden popularisoima tieteenalojen kenttä laajeni geeniteknologiaan lisäksi kielitieteisiin (esim. J.R.R. Tolkien) ja ekologiaan (esim. Risto Isomäki). 1980-luvulla on tapahtunut selkeä muutos tieteiskirjallisuuden ihmiskäsityksessä ja kirjoittamis­tyylissä. Aiemmin science fiction:ia kirjoitettiin ihmetellen missä minä olen ja siitä lähtien mikä ihminen on.  Traditio alkoi Jules Vernestä 1800-luvulta, jolloin maapallo itsessään tarjosi vielä ihmeellisiä asioita, kuten teoksesta Matka maailman keskipisteeseen saamme huomata. 1980-luvulta lähtien aiheet nousivat ideoista, kuinka ihminen voi säädellä omaa evoluutiota ja edistystään. Ensin ihminen murtautui koneeseen ja sitten 1990-luvulta lähtien koneen ominaisuuksia liitettiin ihmishahmoon. Mielikuvissa testattiin ensin, kuinka robotti pystyy toimimaan moraalisesti äärioloissa ja valitsemaan oikein. Ihmisestä tehtiin lopulta yli-ihminen, joka hallitsi kaikkea ja saattoi valita sukupuolensakin.

Valitettavasti suurinta osaa Soikkelin vinkkaamista perusteoksista ei ole koskaan käännetty suomeksi tai aika on mennyt niistä jopa ohi. Klassikkokirjailijoihin Soikkelin mielestä edelleen kuuluvat Isaac Asimov – Ray Bradbury – Arthur C. Clarke. Suomalaisista listalle kuuluisi ylivieskalaissyntyinen, palkittu scifikirjailija Hannu Rajaniemi. Suomalaiseen scifikirjallisuuteen uppoutuminen kannattaa aloittaa Maarit Verrosen tai Johanna Sinisalon teoksista. Tieteiskirjailijat testaavat ideoitaan mielellään novellimuodossa, joista parhaat julkaistaan alan lehdissä, esimerkiksi Portissa, Tähtivaeltajassa ja Kosmoskynässä.

Uusimpia virtauksia tieteiskirjallisuudessa on Uuskumma, Slipstream, Steam punk (höyryvoimaan perustuvat anakronistiset maailmat) ja Finnish Weird, joka tunnistetaan maailmalla suomalaiseksi arktiseksi oudoksi. Hauskin termi oli kuitenkin Taajamascifi, jossa keskelle pohjoista maaseutua tupsahtaa jotain odottamatonta. Voisiko se olla kuukauden kuluttua pilvien reunalta havaittu ekoteknologinen Joulupukki? Jäädään odottamaan.

Oulaisten kaupunginkirjasto, Inga

TietopalveluORIGOssa olemme ottaneet käyttöön ns. kefalonialaisen kirjastoperehdytyksen. Sen avulla kirjastoon tutustumisesta tulee hauskaa, opiskelijatkin puhuvat ja esittely sujuu kaikin puolin jouhevasti. Esittelyn avulla haluamme olla opiskelijalähtöisiä ja innostavia. Haluamme purkaa myyttiä siitä, että kirjastossa ei ole hauskaa. Ohjelma sopii niin isolle kuin pienellekin ryhmälle, se ei ole koskaan samanlainen ja silti siinä kulkee aina punaisena lankana informatiivisuus ja positiivisen kuvan antaminen kirjastosta.

Miten me sen teemme? Olemme valmistelleet PowerPoint-esityksen, johon kuuluu kaksikymmentä diaa ja kaksikymmentä kysymystä painettuna värikkäille lappusille. Kun opiskelijat tulevat tutustumaan kirjastoon, heille jaetaan kysymyslaput.  Kukin opiskelija kysyy vuorollaan oman kysymyksensä. Ryhmässä mietimme siihen vastauksia ja lopulta katsomme vielä dialta, tuliko kaikki oleellinen esille. Kysymysten avulla selviävät kirjaston aukiolot, sakkomaksut, henkilökunta, kokoelmapolitiikka, tilojen käyttö ja moni muukin käytännön asia.

Lisää tietoa kefiksestä saat esim. tästä: http://tietoarjessa.wikispaces.com/file/view/Morgan_Harkonen.pdf

Hannele Myntti